Arkkipäivää.
Virallinen kokeeni eli pikku testerini on nyt virallisesti ohi (jo monen päivän ajan toki), mutta monet, tai pikemminkin te kaikki, haluatte innokkaina tietää, miten äijän on käyny.
Hyvin on käyny, sano. Hengissään ollaan ja silleen tälleen. Muutuinko? Kysymys, johon en suoraan osaa vastata, koska muutto on iso juttu kun täytyy kantaa kaikki mööpelit ja matot ja tädit ja tädin kanarianlinnut uuteen residenssiin, mutta voitaneen kuitenkin todeta, että jonkunlaista kehitystä on tapahtunut.
Ensinnäkin, rohkeus syödä lihattomia ruokia on kasvanut moniin potensseihin. Enää ei ole pakko syödä mitä tahansa lihaa vain välttääkseen kasvispöperöt, pikemminkin on käynyt niin, että ilolla tervehdin feta-pinaattipiirakkaa ja soijamakaroonia, uusia ystäviäni. Niinkin lyhyen ajanjakson kuin kuukauden aikana olen uskaltanut muuttaa tottumuksiani suuntaan, jossa pelkästään kasviksista koostuva ateria voi maistua ihan hiton hyvältä. Enää ateria ei kaipaa välttämättä lihakokkareita. Tosin, on liha edelleenkin hiton hyvää.
Kyllä, olen syönyt viime päivinä lihaa, lähinnä pitsasellaista ja yhden kebulin, koska sen tahdoin tehdä ja ajattelevana ja tiedostavana yksilönä sen saan tehdä, stna.
Hitto, nyt on pakko mennä sh-iltamiin. Editoin eli lisäilen myöhemmin tähän postaukseen loput juttuni.
T
13. kesäkuuta 2007
6. kesäkuuta 2007
500kg lihaa
Lihaa, lihaa, lihaa, lihaa, lihaa, lihaa, lihaa, lihaa, lihaa, lihaa... vuokrokausi takana...jee!
Oikeastaan lihansyönti ei alkanut mitenkään riemullisesti, koska aamuksi en ollut varannut meteä ja lounaaksi maistui falafel Hampaassa. Toki illalliseksi oli lampaan karetta ja mozzarellasalaattia, joskin vain sen takia, että vanhemmilta jäi sitä yli viikonloppuna.
Jeah, en siis aio palata takaisin entiseen vaan aion löytää synteesin vanhan ja uuden välille. Siitä lisää myöhemmin.
Aamuksi ei ole edelleenkään ostettu meteä...aion selvitä ainakin vähän aikaa ilman, sillä nyt on säästökuuri, koska Berliini odottaa 18 pvä. Rakkaat swarstainerini, älkää pelätkö. Aion kyllä mennä, ehkä jo huomenna, Prontoon ja tilata täysLIHApizzan tai tuplaliharullan... ihan vaan siksi.
Driadria.
T
4. kesäkuuta 2007
Normi päivä?
Tseenare.
J:n painostuksesta eli hellästä huolenpidosta johtuen joudun nyt työajalla postailemaan, se jos mikä tuntuu tosi pahalta, mutta pakko on pakko ja käsky on käsky, sano Turhapuro. Olkoon tämä kuitenkin lyhyt postaus, joka käsittelee tavallista kasvispäivääni.
Aamuisin kun viattomana, pienenä ihmisenä herään pahaan ja sairaaseen, mutta nyt kovin aurinkoiseen maailmaan, on minulla kovin kova nälkä. Eli siis ja häh, aamupalaa vaimo! Ei se koskaan tuo kun on aina lähtenyt menemään. Iso lasi tuoremehua (pieni lantraus vettä), leipää (ruis tahi tavallinen länsimaan pulla, mielellään mysliversio), jonka päälle voimariinia tai levitettä, juustua (ihanaa) sekä tomskuja tai kurkuja. Jugurttikin ois kiva, mutta harvemmin sitä tulee ostettua. Aah, ja ehkä hörppy colaa, ehkä...
Lounaaksi opiskelijaruokaloiden herkkua, kuten vaikkapa soijaspagetti tai kasvispiirakkaa, salaattia ja pähkinääsiemeniä, maitoacolaa ja ruisleipää. Jos saattaa maistua myös kauden leipä, paitsi Assarilla, jossa valkoinen leipä muistuttaa maultaan lähinnä paakkuuntunutta jauholaattaa. No vittu mist sitten leipä muka tehdäään? No kai jauhoista joo, vittu haloo. (toimitus pahoittelee voimasanojen käyttöä ja kieltää samalla kaiken vastuunsa tapahtuneeseen).
Joskus lounaan päälle maistuu nami, usemmiten kuitenkin tupanki. Kahvitauolla kerran ja kaks kakkua maistoin ja salaa santsasin.
nimim. Älkää kertoko lääkärilleni
Raskaan ja vastuullisen päivän kuluttama energiavarantoni vaati täytettä viimeistään yhdeksän aikaan illalla. Silloin on aika ihanien ruokien, joita valmistan suurella sydämellä ja hämmästyttävällä ammattitaidollani. Olkoon esimerkkinä sellaisesta alla oleva resepti. Joskus maistuu myös munakas, tomaattikastike, lämmin leipä tai jopa joku muu. Tunnustan myös, että syön välillä jäätelöä ja juon lightcokista, myönnän olen yhteiskunnan alakastia ja suostun maksamaan itse aiheuttamani sairaudet kuten syövän, nivel-, raaja- ja sepeltaudit, ebolan ja mahdolliset flunssasta koituvat vitamiinimaksut.
Jos olen oikein kova poika eli itsellinen toimija, työntekijä ja kauden komein, syön pienen suklaan. Näin lopuksi on myös todettava, että olen syönyt myös pitsaa ja monesti lähiaikoina. Pitsa on kuitenkin terveellistä ku puuro. Ja Juusopuuro, ja kuuro, sadeluuro.
Ja tämä tarina on tosi, sano.
Kilks!
T
J:n painostuksesta eli hellästä huolenpidosta johtuen joudun nyt työajalla postailemaan, se jos mikä tuntuu tosi pahalta, mutta pakko on pakko ja käsky on käsky, sano Turhapuro. Olkoon tämä kuitenkin lyhyt postaus, joka käsittelee tavallista kasvispäivääni.
Aamuisin kun viattomana, pienenä ihmisenä herään pahaan ja sairaaseen, mutta nyt kovin aurinkoiseen maailmaan, on minulla kovin kova nälkä. Eli siis ja häh, aamupalaa vaimo! Ei se koskaan tuo kun on aina lähtenyt menemään. Iso lasi tuoremehua (pieni lantraus vettä), leipää (ruis tahi tavallinen länsimaan pulla, mielellään mysliversio), jonka päälle voimariinia tai levitettä, juustua (ihanaa) sekä tomskuja tai kurkuja. Jugurttikin ois kiva, mutta harvemmin sitä tulee ostettua. Aah, ja ehkä hörppy colaa, ehkä...
Lounaaksi opiskelijaruokaloiden herkkua, kuten vaikkapa soijaspagetti tai kasvispiirakkaa, salaattia ja pähkinääsiemeniä, maitoacolaa ja ruisleipää. Jos saattaa maistua myös kauden leipä, paitsi Assarilla, jossa valkoinen leipä muistuttaa maultaan lähinnä paakkuuntunutta jauholaattaa. No vittu mist sitten leipä muka tehdäään? No kai jauhoista joo, vittu haloo. (toimitus pahoittelee voimasanojen käyttöä ja kieltää samalla kaiken vastuunsa tapahtuneeseen).
Joskus lounaan päälle maistuu nami, usemmiten kuitenkin tupanki. Kahvitauolla kerran ja kaks kakkua maistoin ja salaa santsasin.
nimim. Älkää kertoko lääkärilleni
Raskaan ja vastuullisen päivän kuluttama energiavarantoni vaati täytettä viimeistään yhdeksän aikaan illalla. Silloin on aika ihanien ruokien, joita valmistan suurella sydämellä ja hämmästyttävällä ammattitaidollani. Olkoon esimerkkinä sellaisesta alla oleva resepti. Joskus maistuu myös munakas, tomaattikastike, lämmin leipä tai jopa joku muu. Tunnustan myös, että syön välillä jäätelöä ja juon lightcokista, myönnän olen yhteiskunnan alakastia ja suostun maksamaan itse aiheuttamani sairaudet kuten syövän, nivel-, raaja- ja sepeltaudit, ebolan ja mahdolliset flunssasta koituvat vitamiinimaksut.
Jos olen oikein kova poika eli itsellinen toimija, työntekijä ja kauden komein, syön pienen suklaan. Näin lopuksi on myös todettava, että olen syönyt myös pitsaa ja monesti lähiaikoina. Pitsa on kuitenkin terveellistä ku puuro. Ja Juusopuuro, ja kuuro, sadeluuro.
Ja tämä tarina on tosi, sano.
Kilks!
T
24. toukokuuta 2007
Une recette
Kikkailin tässä yks päivä tällaisen reseptin (jollaisen varmasti moni muukin on tehnyt, mutta nyt se menkööt minun nimiini). Sopii esmes pastan kanssa tai vaikka voileivän päälle. Saa lainata.
Giorgos Stavroksen tumma ja lämmin rakastaja
Herkkusieniä
Sipulia
Valkosipulia
Fetaa
Ruokakermaa
Mausteita
Öljyä pannuun (vältä rypsiä). Paista hetken hienonnettuja sipuleita ja lisää sitten pannulle pieneksi hakatut herkkusienet. Paistele niitä oman kellon mukaan. Kun mieli on sopiva lisää pannuun ruokakerma (tahi tavan kerma), sekoita ja vähennä lieden volyymi pienelle. Kuuntele The Doorsin Riders on the Storm kerran hemmetin lujalla. Lisää tämän jälkeen pannulle fetajuustopalat ja mausteet (suola, mustapippuri, paprika, muskotti, basilika, meirami, korianteri). Anna maustua kannen alla sen aikaa kun jaksat odottaa. Sen jälkeen ruoka kannattaa syödä ettei jäähdy.
Paljon olisi muutakin ajatuksen alla, mutta näin tänään.
T
Giorgos Stavroksen tumma ja lämmin rakastaja
Herkkusieniä
Sipulia
Valkosipulia
Fetaa
Ruokakermaa
Mausteita
Öljyä pannuun (vältä rypsiä). Paista hetken hienonnettuja sipuleita ja lisää sitten pannulle pieneksi hakatut herkkusienet. Paistele niitä oman kellon mukaan. Kun mieli on sopiva lisää pannuun ruokakerma (tahi tavan kerma), sekoita ja vähennä lieden volyymi pienelle. Kuuntele The Doorsin Riders on the Storm kerran hemmetin lujalla. Lisää tämän jälkeen pannulle fetajuustopalat ja mausteet (suola, mustapippuri, paprika, muskotti, basilika, meirami, korianteri). Anna maustua kannen alla sen aikaa kun jaksat odottaa. Sen jälkeen ruoka kannattaa syödä ettei jäähdy.
Paljon olisi muutakin ajatuksen alla, mutta näin tänään.
T
22. toukokuuta 2007
Pieni automarkettilattiapuotila
Casey kysyi aikaisemman postaukseni kommenttilaarissa, notta miksi vastustan automarketteja. Vastineestani tuli sen verran pitkä, että päätin siirtää sen tänne isommille kalavesille. Kas näin.
Queen muisteli oikein, sillä en ole mikään automarkettien kannattaja. Syitä siihen on monia, yksi niistä on esteettis-viihtymyksellinen. Minusta isot kaupat ovat todella epämiellyttäviä kaikkine tavaramäärineen ja ostotarjouksinen. En vain yksinkertaisesti pidä siitä, että joudun kävelemään kilometrin löytääkseni purkin maitoa. Isot kaupat ovat myös rumia, kylmiä ja epäsympaattisia ja ikäviä valotaivaita (ootteko muuten huomannu, että niissä aivan älytön valakapasiteetti. Missä on hämyisyys, kysyn mä?). Tämä syy on pelkästään omista mieltymyksistä johtuva, ei mitenkään maailmaaparanatava.
Toinen syy on se, että haluan mieluummin tukea pientä yritystä kuin kasvattaa kauppias Aaltosen kesämökin laiturin kokoa. Ehkä typerä syy tämäkin, myönnän ja sen myös, että itse asioin paljon tradekan Valintalossa (joka nyt sattuu olemaan lähikauppani, niin kuin CM Caseylle), joten ketjulle nekin pennit menevät, mutta onpahan Valtsu ainakin viihtyisämpi. Ja Valtsussa sentään myyvät parasta ennen -tuotteita puoleen hintaan kun sen aika on. Tätä ei käsittääkseni isot kaupat juurikaan tee. Kauppahallissa käyn säälittävän harvoin, mikä on aika ikävää, koska Kauppahalli on ihan mahtava paikka.
Kolmas syy on se, että isot kauppamarketit, kuten nyt vaikka CM, rakentavat markkinointinsa ja valikoimansa pitkälti yksityisautoilijoita varten. Näin ajatuksen tasolla siis tukee toriparkkia ja turhaa autoilua kun asioi autohelveteissä. Vastustan syvästi sitä, että Suomeen ja Turkuun pesiytyy pikku hiljaa amerikkalainen kasvoton automarkettikulttuuri, joka tuhoaa kaiken pienen ja kauniin. Kasvaessaan nämä jätit pystyvät polkemaan pienempiä yrityksiä mutaan ja näin persoonalliset pikku liikkeet ja pienyrittäjät häviävät hiljalleen katukuvasta. Samaa on nähtävissä muutenkin yritys- ja elinkeinomaailmassa: isot korporaatiot, amerikkalaiset eläkesäästäjät ja muut monsterit valtaavat pian kaiken...APUA!
Suhtautumiseni automarketteihin on osaltaan historiallis-romanttista, mutta silti. Uskon, että monet mieluummin kävisivät korttelikaupoissa, pienissä leipomoissa, maitoloissa ja vastaavissa kuin isoissa ketjuissa. Mielestäni se, että kaikki tavarat (äidille knoxin lenkkarit, pojalle pulkka, tytölle jalkapallo ja barbilinna, iskälle kaks mäyräkoiraa hintaan 3,50) ovat saavutettavissa saman katon alta ei ole mikään täyttymys, jota täytyy orjallisena noudattaa.
Ymmärrän toki sen, että monille hinta on oleellinen kysymys ja siksi bonuskortit perstaskussa painetaan kohti cittaria, mutta kumpa joskus ihmiset täällä pääsisivät siitä ikeestä, että halvinta ja parasta ja paljon on saatava samassa paketissa, perkele ei osteta luomua kun se on 10 senttiä kalliimpaa, ja ei, minähän en suklaasta maksa enempää kuin sinisen verran, vaikka se olisi kuin käsityöllä tehty ja vatkattu. Käsityön arvo on Suomessa täysin tuntematon käsite, mikä on aika kummallista. Pääasia on, että saadaan halvalla ja paljon tavaraa, joka voidaan heittää menemään heti viikon päästä kun siihen on kerran kuolattu. Suomalaiset eivät ole valmiita maksamaan yhtään mistään enempää kuin kipurajan verran (huomatkaa nyt toki karkeat yleistykseni. Klapp esimerkiksi raatsii kyllä maksaa teestään karvalakkiLiptonia enemmän).
Vaikka samapa tuo jos väki haluaa ajaa megamaastureillaan, kuuslitranen kone hei, megamarkettiloihin. Tuhotkaa itsenne pakokaasuihin ja ruuhkiin, sivistynyt akateeminen vasemmisto tekee ostoksensa Stockalla, eiks je!
Mainitaan nyt sekin, että tänään söin kasviswokkia, Dentaliassa. Ihan ok, kiva maku ja silleen.
T
Queen muisteli oikein, sillä en ole mikään automarkettien kannattaja. Syitä siihen on monia, yksi niistä on esteettis-viihtymyksellinen. Minusta isot kaupat ovat todella epämiellyttäviä kaikkine tavaramäärineen ja ostotarjouksinen. En vain yksinkertaisesti pidä siitä, että joudun kävelemään kilometrin löytääkseni purkin maitoa. Isot kaupat ovat myös rumia, kylmiä ja epäsympaattisia ja ikäviä valotaivaita (ootteko muuten huomannu, että niissä aivan älytön valakapasiteetti. Missä on hämyisyys, kysyn mä?). Tämä syy on pelkästään omista mieltymyksistä johtuva, ei mitenkään maailmaaparanatava.
Toinen syy on se, että haluan mieluummin tukea pientä yritystä kuin kasvattaa kauppias Aaltosen kesämökin laiturin kokoa. Ehkä typerä syy tämäkin, myönnän ja sen myös, että itse asioin paljon tradekan Valintalossa (joka nyt sattuu olemaan lähikauppani, niin kuin CM Caseylle), joten ketjulle nekin pennit menevät, mutta onpahan Valtsu ainakin viihtyisämpi. Ja Valtsussa sentään myyvät parasta ennen -tuotteita puoleen hintaan kun sen aika on. Tätä ei käsittääkseni isot kaupat juurikaan tee. Kauppahallissa käyn säälittävän harvoin, mikä on aika ikävää, koska Kauppahalli on ihan mahtava paikka.
Kolmas syy on se, että isot kauppamarketit, kuten nyt vaikka CM, rakentavat markkinointinsa ja valikoimansa pitkälti yksityisautoilijoita varten. Näin ajatuksen tasolla siis tukee toriparkkia ja turhaa autoilua kun asioi autohelveteissä. Vastustan syvästi sitä, että Suomeen ja Turkuun pesiytyy pikku hiljaa amerikkalainen kasvoton automarkettikulttuuri, joka tuhoaa kaiken pienen ja kauniin. Kasvaessaan nämä jätit pystyvät polkemaan pienempiä yrityksiä mutaan ja näin persoonalliset pikku liikkeet ja pienyrittäjät häviävät hiljalleen katukuvasta. Samaa on nähtävissä muutenkin yritys- ja elinkeinomaailmassa: isot korporaatiot, amerikkalaiset eläkesäästäjät ja muut monsterit valtaavat pian kaiken...APUA!
Suhtautumiseni automarketteihin on osaltaan historiallis-romanttista, mutta silti. Uskon, että monet mieluummin kävisivät korttelikaupoissa, pienissä leipomoissa, maitoloissa ja vastaavissa kuin isoissa ketjuissa. Mielestäni se, että kaikki tavarat (äidille knoxin lenkkarit, pojalle pulkka, tytölle jalkapallo ja barbilinna, iskälle kaks mäyräkoiraa hintaan 3,50) ovat saavutettavissa saman katon alta ei ole mikään täyttymys, jota täytyy orjallisena noudattaa.
Ymmärrän toki sen, että monille hinta on oleellinen kysymys ja siksi bonuskortit perstaskussa painetaan kohti cittaria, mutta kumpa joskus ihmiset täällä pääsisivät siitä ikeestä, että halvinta ja parasta ja paljon on saatava samassa paketissa, perkele ei osteta luomua kun se on 10 senttiä kalliimpaa, ja ei, minähän en suklaasta maksa enempää kuin sinisen verran, vaikka se olisi kuin käsityöllä tehty ja vatkattu. Käsityön arvo on Suomessa täysin tuntematon käsite, mikä on aika kummallista. Pääasia on, että saadaan halvalla ja paljon tavaraa, joka voidaan heittää menemään heti viikon päästä kun siihen on kerran kuolattu. Suomalaiset eivät ole valmiita maksamaan yhtään mistään enempää kuin kipurajan verran (huomatkaa nyt toki karkeat yleistykseni. Klapp esimerkiksi raatsii kyllä maksaa teestään karvalakkiLiptonia enemmän).
Vaikka samapa tuo jos väki haluaa ajaa megamaastureillaan, kuuslitranen kone hei, megamarkettiloihin. Tuhotkaa itsenne pakokaasuihin ja ruuhkiin, sivistynyt akateeminen vasemmisto tekee ostoksensa Stockalla, eiks je!
Mainitaan nyt sekin, että tänään söin kasviswokkia, Dentaliassa. Ihan ok, kiva maku ja silleen.
T
21. toukokuuta 2007
Hoh hoijaa, mee Foijaa, syö soijaa...
BonBon!
En mennyt Foijaan, mutta soijaa olen mennä viikolla kokeillut kahdesti, mikä oli perin mielenkiintoista ja kovin rohkiaa... minulta siis, ei ehkä teiltä.
Korkkasin soijarouhepoikuuteni (miehuutta ei ole silti vieläkään saavutettu) ruoka- & seurusteluravintola Parkkiksessa, jossa sain ilon vierailla ensimmäistä kertaa. Sinänsä ok mesta, ainakin tiistaina oli rauhallista ja viihtyisää, niin kuin nyt vain parakissa voi olla. Ruokahan tulee Mikrosta, joka sijoittunee Unican herkkuloiden kärkipäähän. Koska tarjolla oli soijarouhemakaroonilaatikkoa päätin ylittää itseni ja syödä soijaista viimeinkin.
Monet ovat minulle vakuutelleet, että sehän maistuu ihan samalta kuin jauhis ja minä olen ollut notta mahtaakohan, mutta niin se vain mahtoi kuin tellervo manulle. Höystettyäni ruuan pippurilla (pakollinen unicamauste) ja ketsupilla olin valmis maistamaan ja hitto, sehän maistui ihan ku tavallisestikin. Maku oli sama, tuoksu oli sama, esteettinen olemus oli sama. Soijan erotti sikanaudasta ainoastaan lihan mukanaan tuomat kiinteämmät jänteet ja muut rakenteet, jotka antavat jauhelihalle sen räpsäkän maun, joita ei soijasta löytynyt.
Olen sen verran vakuuttunut soijarouheen jalosta olemuksesta, että aion kokeilla sitä myös kotini pikku keittonurkkauksessa. Rouheen innoittamana uskaltauduin kokeilemaan myös paneroituja soijaleikkeitä, jotka kieltämättä olivat vain varjo edellispäivän elämyksistä, eräänlainen paluu avioliiton kovaan arkeen. Eihän se miltään maistunut, vaikka pippuria sirottelin, ja se koostumus - nyt ymmärrän, miltä maistuu kasa paneroituja öylättejä päällekkäin. Paitsi, että ne eivät sulaneet suussa vaan lähinnä joustivat sillä tavalla hassun elastisesti. Elastinen. Iso H. Tuskin ovat kellareiden kuninkaat maistaneet soijaleikkeitä, paneroituna.
Soijasta viis, sano. Tänään tein itselleni munakasta eli omelettea a la Conquistador. Perunaa, sipulia, valkosipulia, herkkusieniä, 6 munaa ja päälle lopuksi fetajuustoa (OBS! aito kreikkalainen tuote). Annos oli sanalla sanoen tukeva (su... en sanokaan, hih) eli tuhti, joten huomiseksikin vielä jäi. Kuten tavallista, myös tämä tuota onnistui lähes perfecto, vaikka se hieman pohjasta läikikkäin tummuinkin. Silti varmaan onnellinen, Apulanta. Tony W. Hei mitä kuuluu? Ihku seitsemäs luokka. Valoisa tulevaisuus? Onko näin, en tiedä, mutta sen tiedän, että ensimmäistä kertaa tein itse munakasta, aikaisemmin munat ovat paistuneet vain sydänystävän pyttipannun päälle.
Vähän huijasin teitä edellisessä postauksessani rakkaat mikko kuustoseni. Kun kyllä mun tekee mieli useamminkin lihaa kun nälässä ja krapulassa vaan. Esimerkiksi aamuisin ois välillä kivaa laittaa salamia tahi meetvurstia eikä aina vaan sitä saatanan kumivenettä. Kummeli. Silvennoinen. Ei tartte auttaa. Ei sempuoleen, kyllähän juustu ja kasvikset oikein hyvin putoaa, mutta toisinaan liha on aina liha, sanoi Putin tai Timo T.A. mitä tahansa. Joskus myös tekee mieli kun toiset puhuu entrecoteesta ja kastikkeista, eikä sano, että päivänkakkarakeitto on superia.
Takana 16 päivää. Ihan hyvin siis. Sorrunko enkö? Mitä Landbrokes ja Unibet antavat kertoimiksi? Entä kotomainen Veikkaus ja Eikan grilli? Vain meneekö formula ohitse? Elämä on välillä kovaa, mutta ei sen väliä kun leijonat tekee maalin niin siinä sitä unohtuu murheet ja hampaat ja muutkin arjen pikku tikut ja banaaninkuoret. Vai mitä rakkaani?
Tänään pelasin pitkästä aikaa jalkapalloa eli höntsäpalloa. Kivaa oli, vaikka sainkin tosi ison vesikellon pikku varpaaseni, se on vähän kipiä. Sitä puhkoessani mietin, että miten ne vesikellot syntyy, ja miksi? Tajuan kyllä, että hiertäessä se tai palossa, mutta miten se vesi tai mikä lie raskasvesi sinne pääsee ja miksi se jää vain siihen yhteen paikkaan eikä koko varpaaseen?
Onkohan maailmalla tapahtunut viikonloppuna mitään ihmeellistä. Mene ja epäröi, huomenna joka tapauksessa kutsuu työn onnellinen arki ja oma koppi ja puuhanen. Vaikka hyvinhän mä olen viihtynyt, ihmiset on ystävällisiä, työ sopivan joustavaa, mutta haastavaa ja sisällä sopivan ilmastollista.
Tässä tämä tältä erää. Halatkaa toisianne, se auttaa!
T
En mennyt Foijaan, mutta soijaa olen mennä viikolla kokeillut kahdesti, mikä oli perin mielenkiintoista ja kovin rohkiaa... minulta siis, ei ehkä teiltä.
Korkkasin soijarouhepoikuuteni (miehuutta ei ole silti vieläkään saavutettu) ruoka- & seurusteluravintola Parkkiksessa, jossa sain ilon vierailla ensimmäistä kertaa. Sinänsä ok mesta, ainakin tiistaina oli rauhallista ja viihtyisää, niin kuin nyt vain parakissa voi olla. Ruokahan tulee Mikrosta, joka sijoittunee Unican herkkuloiden kärkipäähän. Koska tarjolla oli soijarouhemakaroonilaatikkoa päätin ylittää itseni ja syödä soijaista viimeinkin.
Monet ovat minulle vakuutelleet, että sehän maistuu ihan samalta kuin jauhis ja minä olen ollut notta mahtaakohan, mutta niin se vain mahtoi kuin tellervo manulle. Höystettyäni ruuan pippurilla (pakollinen unicamauste) ja ketsupilla olin valmis maistamaan ja hitto, sehän maistui ihan ku tavallisestikin. Maku oli sama, tuoksu oli sama, esteettinen olemus oli sama. Soijan erotti sikanaudasta ainoastaan lihan mukanaan tuomat kiinteämmät jänteet ja muut rakenteet, jotka antavat jauhelihalle sen räpsäkän maun, joita ei soijasta löytynyt.
Olen sen verran vakuuttunut soijarouheen jalosta olemuksesta, että aion kokeilla sitä myös kotini pikku keittonurkkauksessa. Rouheen innoittamana uskaltauduin kokeilemaan myös paneroituja soijaleikkeitä, jotka kieltämättä olivat vain varjo edellispäivän elämyksistä, eräänlainen paluu avioliiton kovaan arkeen. Eihän se miltään maistunut, vaikka pippuria sirottelin, ja se koostumus - nyt ymmärrän, miltä maistuu kasa paneroituja öylättejä päällekkäin. Paitsi, että ne eivät sulaneet suussa vaan lähinnä joustivat sillä tavalla hassun elastisesti. Elastinen. Iso H. Tuskin ovat kellareiden kuninkaat maistaneet soijaleikkeitä, paneroituna.
Soijasta viis, sano. Tänään tein itselleni munakasta eli omelettea a la Conquistador. Perunaa, sipulia, valkosipulia, herkkusieniä, 6 munaa ja päälle lopuksi fetajuustoa (OBS! aito kreikkalainen tuote). Annos oli sanalla sanoen tukeva (su... en sanokaan, hih) eli tuhti, joten huomiseksikin vielä jäi. Kuten tavallista, myös tämä tuota onnistui lähes perfecto, vaikka se hieman pohjasta läikikkäin tummuinkin. Silti varmaan onnellinen, Apulanta. Tony W. Hei mitä kuuluu? Ihku seitsemäs luokka. Valoisa tulevaisuus? Onko näin, en tiedä, mutta sen tiedän, että ensimmäistä kertaa tein itse munakasta, aikaisemmin munat ovat paistuneet vain sydänystävän pyttipannun päälle.
Vähän huijasin teitä edellisessä postauksessani rakkaat mikko kuustoseni. Kun kyllä mun tekee mieli useamminkin lihaa kun nälässä ja krapulassa vaan. Esimerkiksi aamuisin ois välillä kivaa laittaa salamia tahi meetvurstia eikä aina vaan sitä saatanan kumivenettä. Kummeli. Silvennoinen. Ei tartte auttaa. Ei sempuoleen, kyllähän juustu ja kasvikset oikein hyvin putoaa, mutta toisinaan liha on aina liha, sanoi Putin tai Timo T.A. mitä tahansa. Joskus myös tekee mieli kun toiset puhuu entrecoteesta ja kastikkeista, eikä sano, että päivänkakkarakeitto on superia.
Takana 16 päivää. Ihan hyvin siis. Sorrunko enkö? Mitä Landbrokes ja Unibet antavat kertoimiksi? Entä kotomainen Veikkaus ja Eikan grilli? Vain meneekö formula ohitse? Elämä on välillä kovaa, mutta ei sen väliä kun leijonat tekee maalin niin siinä sitä unohtuu murheet ja hampaat ja muutkin arjen pikku tikut ja banaaninkuoret. Vai mitä rakkaani?
Tänään pelasin pitkästä aikaa jalkapalloa eli höntsäpalloa. Kivaa oli, vaikka sainkin tosi ison vesikellon pikku varpaaseni, se on vähän kipiä. Sitä puhkoessani mietin, että miten ne vesikellot syntyy, ja miksi? Tajuan kyllä, että hiertäessä se tai palossa, mutta miten se vesi tai mikä lie raskasvesi sinne pääsee ja miksi se jää vain siihen yhteen paikkaan eikä koko varpaaseen?
Onkohan maailmalla tapahtunut viikonloppuna mitään ihmeellistä. Mene ja epäröi, huomenna joka tapauksessa kutsuu työn onnellinen arki ja oma koppi ja puuhanen. Vaikka hyvinhän mä olen viihtynyt, ihmiset on ystävällisiä, työ sopivan joustavaa, mutta haastavaa ja sisällä sopivan ilmastollista.
Tässä tämä tältä erää. Halatkaa toisianne, se auttaa!
T
17. toukokuuta 2007
Falafel ja herneiden ilo, ja onko meillä leipää?
Salut!
Toiset menee ja toiset ei mee ja öisin ulkona raakkuvat rekat, sano.
Pahoitteluni rakkaat lukijani, päivitystahtini laski dramaattisesti, mutta ei hätiämitiä, sillä hengissä ollaan ja silleen, ja askel vie miestä. Nyt kuitenkin lyhyesti kon valot sammuu pian, ettei ilmasto muuttuisikaan kun säästetään.
Olen tässä menneinä päivinä kokenut upouusia draaman kaaria ja keihään kaaria ja vegepisteitä. Siitä toisesta materiasta sananen myöhemmin, nyt vain falafelista. Hitto. Kuten varmaan osa jo tietäänkin sen, että toriäijä on intohimoinen kebabin rouskuttaja, erityisesti ansainnut kannuksensa rullasellaisen (olkoon tämä suomisellaisen vastine, klapp myhäilköön, muut älkää vaivautuko ymmärtämään) vaativalla testikentällä.
Falafel. Mennä viikolla kiusaukseni kasvoi infernaalisen äksyksi, joten koin velvollisuudekseni lievittää tuskaani vierailulla ravintola Prontoon. En toki sortunut, ei rakkaat trabanttini, mutta ynnäilin 2 plus 4 yhteen ja ymmärsin, että kyllähän minä silti saan haistella lihaa (rivoa, myönnän) vaikkei sitä tilaisikaan. Olkoon le restaurant kebab minun nikotiinilaastarini. So not, rohkea kun syö niin tilasin itselleni falafelin ranuilla. Täytynee todeta, että yllätyin positiivisesti, sillä Pronton, joka muuten on kastissaan une fine bouche, falafel oli oikeasti erittäin hyvää. Pas mal siis. Toki täytynee taas verifioida vanha totuus, että kastikkeistaan kebabit tunnetaan. Ykkönen löytyy edelleenkin Wotista (paikassa on muuten kaikenlaista pikkuvikaa), mutta Pronto pysyy hyvin peesissä. Tulen siis syömään falista (näin meiän vegejen kesken) myös lihaisan aikakauden synkkinä tunteina.
Muutami huomioita vielä tähän loppuun, kuin epilogiksi ikään. Näin muutama päivä sitten unta kebabista. Tiesin jo ennakkoon, että saatan joutua tällaisen unellisen tunnevyöryn valtaan, mutta yllätyin suuresti kun uneni käsittelikin kebabin maistamisesta koitunutta häpeää ilon ja lapsekkaan temmellyksen sijaan. Maistoin siis tirsamaan turkkilaisessa kebua, jonka jälkeen hätäännyin suuresti siitä, että haasteeni menee pieleen ja kaikki vaan ilkkuvat ja sanovat, että sanoinhan minä, Jarkko rakas, että kyllä se kuitenkin epäonnistuu. Kaikkea minäkin...
Toinen huomio koskee nälkää. Näinä innokkaina päivinä olen tuntenut suurta himoa lihaan vain kaksissa hetkissä: krapulassa ja nälässä. Eli kun selvinpäin puputan kasvista tasaisin väliajoin napaan niin ei tule lihaa ikävä, mutta heti kun iskee kurnunälkä huomaan, että unelmoin salamista ja kebusta ja kanasta ja kaikista ihquista kastikkeista. Mikäköhän siinäkin on? Kaipa se liittyy jotenkin ajatukseen vatsan kokonaisvaltaisesti kerrallisesta täyttämisestä, vegestä kun ei tule masu kerralla kunnolla täyteen... eihän, eihän?
Muuten kuuluu ihan niin hyvää kun nyt voi toriäijälle keväällä kuulua. Enempää en jaksa touhujani referoida, tekstailkaa jos kiinnostaa.
Au revoir, mes amie.
T
Toiset menee ja toiset ei mee ja öisin ulkona raakkuvat rekat, sano.
Pahoitteluni rakkaat lukijani, päivitystahtini laski dramaattisesti, mutta ei hätiämitiä, sillä hengissä ollaan ja silleen, ja askel vie miestä. Nyt kuitenkin lyhyesti kon valot sammuu pian, ettei ilmasto muuttuisikaan kun säästetään.
Olen tässä menneinä päivinä kokenut upouusia draaman kaaria ja keihään kaaria ja vegepisteitä. Siitä toisesta materiasta sananen myöhemmin, nyt vain falafelista. Hitto. Kuten varmaan osa jo tietäänkin sen, että toriäijä on intohimoinen kebabin rouskuttaja, erityisesti ansainnut kannuksensa rullasellaisen (olkoon tämä suomisellaisen vastine, klapp myhäilköön, muut älkää vaivautuko ymmärtämään) vaativalla testikentällä.
Falafel. Mennä viikolla kiusaukseni kasvoi infernaalisen äksyksi, joten koin velvollisuudekseni lievittää tuskaani vierailulla ravintola Prontoon. En toki sortunut, ei rakkaat trabanttini, mutta ynnäilin 2 plus 4 yhteen ja ymmärsin, että kyllähän minä silti saan haistella lihaa (rivoa, myönnän) vaikkei sitä tilaisikaan. Olkoon le restaurant kebab minun nikotiinilaastarini. So not, rohkea kun syö niin tilasin itselleni falafelin ranuilla. Täytynee todeta, että yllätyin positiivisesti, sillä Pronton, joka muuten on kastissaan une fine bouche, falafel oli oikeasti erittäin hyvää. Pas mal siis. Toki täytynee taas verifioida vanha totuus, että kastikkeistaan kebabit tunnetaan. Ykkönen löytyy edelleenkin Wotista (paikassa on muuten kaikenlaista pikkuvikaa), mutta Pronto pysyy hyvin peesissä. Tulen siis syömään falista (näin meiän vegejen kesken) myös lihaisan aikakauden synkkinä tunteina.
Muutami huomioita vielä tähän loppuun, kuin epilogiksi ikään. Näin muutama päivä sitten unta kebabista. Tiesin jo ennakkoon, että saatan joutua tällaisen unellisen tunnevyöryn valtaan, mutta yllätyin suuresti kun uneni käsittelikin kebabin maistamisesta koitunutta häpeää ilon ja lapsekkaan temmellyksen sijaan. Maistoin siis tirsamaan turkkilaisessa kebua, jonka jälkeen hätäännyin suuresti siitä, että haasteeni menee pieleen ja kaikki vaan ilkkuvat ja sanovat, että sanoinhan minä, Jarkko rakas, että kyllä se kuitenkin epäonnistuu. Kaikkea minäkin...
Toinen huomio koskee nälkää. Näinä innokkaina päivinä olen tuntenut suurta himoa lihaan vain kaksissa hetkissä: krapulassa ja nälässä. Eli kun selvinpäin puputan kasvista tasaisin väliajoin napaan niin ei tule lihaa ikävä, mutta heti kun iskee kurnunälkä huomaan, että unelmoin salamista ja kebusta ja kanasta ja kaikista ihquista kastikkeista. Mikäköhän siinäkin on? Kaipa se liittyy jotenkin ajatukseen vatsan kokonaisvaltaisesti kerrallisesta täyttämisestä, vegestä kun ei tule masu kerralla kunnolla täyteen... eihän, eihän?
Muuten kuuluu ihan niin hyvää kun nyt voi toriäijälle keväällä kuulua. Enempää en jaksa touhujani referoida, tekstailkaa jos kiinnostaa.
Au revoir, mes amie.
T
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)