Falafel ja herneiden ilo, ja onko meillä leipää?

Salut!

Toiset menee ja toiset ei mee ja öisin ulkona raakkuvat rekat, sano.

Pahoitteluni rakkaat lukijani, päivitystahtini laski dramaattisesti, mutta ei hätiämitiä, sillä hengissä ollaan ja silleen, ja askel vie miestä. Nyt kuitenkin lyhyesti kon valot sammuu pian, ettei ilmasto muuttuisikaan kun säästetään.

Olen tässä menneinä päivinä kokenut upouusia draaman kaaria ja keihään kaaria ja vegepisteitä. Siitä toisesta materiasta sananen myöhemmin, nyt vain falafelista. Hitto. Kuten varmaan osa jo tietäänkin sen, että toriäijä on intohimoinen kebabin rouskuttaja, erityisesti ansainnut kannuksensa rullasellaisen (olkoon tämä suomisellaisen vastine, klapp myhäilköön, muut älkää vaivautuko ymmärtämään) vaativalla testikentällä.

Falafel. Mennä viikolla kiusaukseni kasvoi infernaalisen äksyksi, joten koin velvollisuudekseni lievittää tuskaani vierailulla ravintola Prontoon. En toki sortunut, ei rakkaat trabanttini, mutta ynnäilin 2 plus 4 yhteen ja ymmärsin, että kyllähän minä silti saan haistella lihaa (rivoa, myönnän) vaikkei sitä tilaisikaan. Olkoon le restaurant kebab minun nikotiinilaastarini. So not, rohkea kun syö niin tilasin itselleni falafelin ranuilla. Täytynee todeta, että yllätyin positiivisesti, sillä Pronton, joka muuten on kastissaan une fine bouche, falafel oli oikeasti erittäin hyvää. Pas mal siis. Toki täytynee taas verifioida vanha totuus, että kastikkeistaan kebabit tunnetaan. Ykkönen löytyy edelleenkin Wotista (paikassa on muuten kaikenlaista pikkuvikaa), mutta Pronto pysyy hyvin peesissä. Tulen siis syömään falista (näin meiän vegejen kesken) myös lihaisan aikakauden synkkinä tunteina.

Muutami huomioita vielä tähän loppuun, kuin epilogiksi ikään. Näin muutama päivä sitten unta kebabista. Tiesin jo ennakkoon, että saatan joutua tällaisen unellisen tunnevyöryn valtaan, mutta yllätyin suuresti kun uneni käsittelikin kebabin maistamisesta koitunutta häpeää ilon ja lapsekkaan temmellyksen sijaan. Maistoin siis tirsamaan turkkilaisessa kebua, jonka jälkeen hätäännyin suuresti siitä, että haasteeni menee pieleen ja kaikki vaan ilkkuvat ja sanovat, että sanoinhan minä, Jarkko rakas, että kyllä se kuitenkin epäonnistuu. Kaikkea minäkin...

Toinen huomio koskee nälkää. Näinä innokkaina päivinä olen tuntenut suurta himoa lihaan vain kaksissa hetkissä: krapulassa ja nälässä. Eli kun selvinpäin puputan kasvista tasaisin väliajoin napaan niin ei tule lihaa ikävä, mutta heti kun iskee kurnunälkä huomaan, että unelmoin salamista ja kebusta ja kanasta ja kaikista ihquista kastikkeista. Mikäköhän siinäkin on? Kaipa se liittyy jotenkin ajatukseen vatsan kokonaisvaltaisesti kerrallisesta täyttämisestä, vegestä kun ei tule masu kerralla kunnolla täyteen... eihän, eihän?

Muuten kuuluu ihan niin hyvää kun nyt voi toriäijälle keväällä kuulua. Enempää en jaksa touhujani referoida, tekstailkaa jos kiinnostaa.


Au revoir, mes amie.

T